Luokassa en voi ajatella muuta kuin surkeaa kohtaloani. Matematiikka kulkee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Puolivälissä tuntia nousen, otan laukkuni ja kävelen kovan kivun saattelemana luokasta ulos. Kuljen pitkin käytäviä ilman päämäärää, mutta askeleeni suuntaavat silti kohti tanssisali kolmosta, salia, jossa minun pitäisi olla matikantunnin sijasta. Avaan oven ja istahdan lattialle. Levitän kaikki tavarani ympärilleni. Asettelen penaalin, särkylääkkeet, teipin, kuulokkeet ja laturin hajamielisesti takkini päälle riviin ja siirryn sitten vihkoihin ja kirjoihin. Aikani järjesteltyäni nousen ylös, potkin tavarat sivuun, laitan treenimusiikin soimaan ja pyörähdän pari kertaa ympäri. Kylkeen sattuu, kaivan teipin tavarakasastani ja kokeilen netistä lukemiani teippaamisohjeita murtuneisiin kulkiluihin. Koetan hetken - kyljen ehdoilla - tanssia pääsykoetanssiani, mutta luovutan pian ja lysähdän lattialle. Sormet hakeutuvat kännykkää kohti ja näppäilen Samin tiedot auki. Katson poikaystäväni kuvaa kauan ja päätän sitten soittaa viestin sijasta.
Puhelin tuuttaa pari kertaa ja Sami vastaa.
"Moi rakas, mikä hätänä?" En saa sanottua mitään, tunnemyrsky velloo sisälläni pyrkien ulos. Nyyhkytän hiljaa ja kuulen kun Sami sanoo tulevansa koululle. Onneksi hänen koulupäivänsä alkaa vasta klo 13. Katson salin seinäkelloa, pian kello tulee puoli kymmenen.
En tiedä, kauanko siinä istuin, mutta tunneilta tuntuneen ajan kuluttua ovi käy ja käännyn liian nopeasti katsomaan tulijaa. Se ei ole Sami.
Serafiina
Olin palaamassa vessareissultani takaisin omalle yksityistunnilleni (tanssisali 12), kun Josefiina yhtäkkiä harppoo ohitseni ja paukauttaa kolmossalin oven kiinni. Kurkkaan oven ikkunasta sisälle ja päätän tulla pian takaisin. Kerron opettajalleni tilanteen ja hän päästää minut menemään. Katson ikkunasta, kun siskoni soittaa Samille ja jää tuijottamaan tyhjyyteen. Mietin käytävässä toimintasuunnitelmaa ja sellaisen keksittyäni avaan oven ja lähden kohti salin nurkassa kyyhöttävää Josefiinaa. Kun hän kääntää katseensa minua kohti, tajuan tehneeni suuren virheen tullessani.
Josefiina
Serafiinan astuessa sisään sisäinen keskisormeni nousee ja tekee mieli karjua päin naamaa kaikki mun elämän ilot ja surut. Serafiina lähtee yhtä nopeasti kuin tulikin. Llaitan angstisoittolistan pyörimään ja jään lattialle makaamaan. Suljen silmäni ja annan ajatusten virrata vapaasti ensimmäistä kertaa tänään.
Kolmen ja puolen biisin sekä asennon vaihdon jälkeen ovi avautuu hiljaisen koputuksen jälkeen. En jaksa avat silmiäni, kuuntelen kun Samin askeleet tulevat lähemmäs ja vanhat, kuluneet Vanssit lentävät nurkkaan. Sami istahtaa ja tuntuu että maailmasta tuli heti paljon parempi paikka. Kuulen paperin kahinaa, Sami ilmeisesti lukee terkkarilta saamaani lappua. Ei tarvita sanoja, hiljaisuutta rikkoo vain musiikin vaimea pauhu taustalla. Nousen seisomaan liian nopeasti ja kylkeen sattuu taas. Käyn kuitenkin napsauttamassa musiikin pois päältä ja palaan Samin viereen istumaan. Ilon ja surun kyyneleet sekoittuvat vieriessään poskiani pitkin. Sami kietoo käsivartensa ympärilleni ja laskee leukansa päälaelleni. Siinä on maailman turvallisin paikka.
//tää on menny vähän Josefiina-painotteiseksi, mutta yritän kiinnittää huomiota ens kerralla myös Serafiinan aika isoon osaan tarinassa. Tytöt on molemmat siis päähenkilöitä, mutta Josefiina ehkä vähän enemmän :p Nähdään seuraavas postaukses terveisin taiteelliset kuvat :*
Hueeee kirjotusvirhe spotattu! o(*w*)/ "Llaitan". Sori. Joo, kiva tarina:3
VastaaPoista